Hätä

Sanotaan nyt ihan ensimmäiseksi, että olen koira. Kaikki mitä nyt kerron, pitää ottaa sen mukaan vastaan. Ketään en pakota lukemaan koiran ajatuksia, että jatko omalla vastuulla. 

Sain illalla lasagnen jämät omien paskanappuloiden lisäksi. Sanon paskanappulat, koska ne ovat järkyttävän makuisia. Ihmiset vain luulevat meidän tykkäävän niistä, kun karu tosiasia on se, että häntä heiluu tahdottomasti ruokakupin edessä. Tossa kohdin on jo nälkä, ja nälkä se häntää kummasti heiluttaa. Luuleeko ne oikeasti paskanappuloiden meitä naurattavan? Hehheh. Hännästä voisin kertoa enemmänkin, mutta annan nyt olla. 

Asiaan. Aamulla mulla oli järkyttävä kusihätä. Lasse oli niin suolaista, että join illalla kaksi kupillista vettä melkein yhteen soittoon. Mun piti jäärätä vielä illalla ulos, mutta nukahdin kynnysmatolle, eikä siitä herätessä kukaan ihmisistä ollut hereillä. Aamulla kupla otsassa tuijotin ihmistä tiukasti sängyn vieressä sen nukkuessa, ja siihen se pian heräsi. Häntä pyyhki lattiaa, ja olin iloinen, ei sillä. 

Näin sivusilmällä kun ihminen  rupesi keittämään kahvia. Jatkoi vessaan. Tuijotin merkitsevästi ulko-ovenkahvaa eteisessä, välillä vilkaisten ihmiseen. Meni haukotellen vessaan. Pelkäsin, että vielä lukee lehden. Pureskelin vinkulelua eteisessä hermostuksissani ihmisen vessareissun ajan. 

Vihdoin se lopetti. Mulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin siirtyä keittiöön haukottelemaan kovaäänisesti. Välillä kiersin eteisen kautta lenkin, ja tein lähtöjä ovelle päin. Kuten tiedätte, en osaa puhua, mikä on välillä aika rasittavaa. Ihminen alkoi pukeutua. Menin varmuuden vuoksi naulakon eteen läähättämään. Remmi, johon se mut aina sitoi, roikkui siinä. En tässäkään kohdin mahtanut hännälleni mitään. Ei hihnan edessä kuumissaan, kovassa kusihädässä ole mitään hauskaa. 

Ulkona tuuli. En sitä alkuun edes huomannut, kun vedin ihmisen käsi suorana ensimmäisen tolpan juureen. En ehtinyt nuuhkimaan ollenkaan. Siinä lennossa sain sen verran hajua, että tiesin muiden siinä käyneen. Laskin siihen niin kauan, että oikea takatassu kastui. Häntä oli melko suorana. Huomaamattani siinä huuhtelin eilisillan viestit, mistä olen pahoillani.

Oli miten oli. Siinä se rakko tyhjeni, että olisi irroitettaessa jo kellunut. Loput ruikin tilanteen mukaan eri puskien juuriin. Loppumatka meni leppoisasti. Mitä tästä kaikesta oikein opimme? En tiedä. Pitää kuitenkin muistaa, että olen koira, enkä mikään selvännäkijä. 

T: Paavo