Koivet

Ihminen ei selkä suorana kävellessään näe jalkojaan. Oikein pitkän askeleen huomaa, sekä sen jos kävelee vaikka kanootit jaloissaan. Minun kuljettimet lohmusivat tietä, toimien ihan ominensa. Ei niille tarvinnut antaa joka kerta käskyä, että siirry eteen. Tai vasen, vasen, vasen kaks kolme. Ne veivät vain. Jalat olivat tyytyneet kohtaloonsa. Ne olivat kuljettaneet minua jo yli kaksi tuntia tauotta. Kaikki kolotus, vihlonta ja tuikkiminen oli jaloista nyt poissa. Niitä ei enää oikein edes huomannut. Maisema vaihtui verkalleen. 

Lonkkaluiden välissä tuntui kumma kitinä. Ihan kuin siellä olisi ollut huonosti rasvattu keinu, jonka akseli oli lonkkien välissä. Akselissa ei heilunut keinun ketjuja, vaan rustoiset, tummat jalat ilman housuja. Jalkojen välistä pilkotti höyheniä. Niiden liike muistutti jäykkää marssia, jossa jalkoja nostetaan suorana eteen ylös. En uskaltanut katsoa alas. 

Kitinä jatkui lonkissa, siinä roikkuvien ohuiden koipien alkaessa muistuttaa enemmän ja enemmän emun jalkoja. Niiden kärjessä oli kolme varvasta, joissa pitkät ja vahvat kynnet. Tunsin, miten keskimmäinen kynsi painui hienoon sepeliin. Jätin jälkiä maahan, jotka näyttivät kolmihaaraiselta männyn vuosikasvuilta. Ehkä olisi tauon paikka.