Polku

Polku lähti trampoliinin takaa kivien välistä. Tiesin näkemättä, koska polku oli minun tallaama ja täyttämä niiltä kohdin, mistä kottikärryllä ei päässyt. Oli sysipimeää. Kopeloin trampoliinin kaarta, liikkuen hitaasti kohti niemen kärkeä. Kiviä ei näkynyt siinä pimeydessä, mutta jalat muistivat mäntyjen juuret ja kottikärryllä sillalta asti hakemani sepelin, joka rahisi jaloissa. Löysin kivet helposti. 

Isojen kivien välissä tunnustelin niiden sammalkarttaa. Varoin repimästä. Taputtelin. Päätä kääntämällä näkyi puiden välistä Harvajanniemen linkkimaston punainen silmä. Se välkkyi jäädessään puiden oksien taakse. Askelista kuuli polun. 

Pidin vasenta kättä edessä suorana, meren puoleisen tunnustellessa männyn kilpikaarnaa. Puu piti kiertää metsän puolelta. Sen koilliseen lähtevä paksu juuri tuntui jalan alla. Pidin linkin silmän kello kahdessa vilkkumassa. Rannasta kuului kaislikon suhina, tuulen sitä taivutellessa. Polun päässä kolahti käpy savustuspöntön peltikattoon. Sammalpätkä alkoi. Askelten ääni hiljeni. Tunsin mustikan varpujen raapivan lahkeiden ulkosyrjiä. Olin urassa. 

Polku muistutti pimeässä harvaseinäistä tunnelia. Olin katkonut kuusten alaoksia niin, että runkoihin jääneet oksan piikit sojottivat polulle päin. Niistä kopeloin paikannustietoa. Yläpuolella oli havuja, joihin olisi tavannut hyppäämällä. En kuitenkaan hypännyt, vaan jatkoin sammaleisen osuuden loppuun pihkaisin sormin. Silmät alkoivat tottua pimeään. Edessä näkyi savustuspönttö. Sen tulipesän luukun raosta näkyi oranssista välkettä. Olin perillä.